"Apua! Saatanan bussikuski, onko pakko ajaa päälle?" huudahdan painaen käsi- ja jalkajarruja kaikin voimin. Tuo paikkari oli juuri niitata minut ja pyöräni asfalttiin, tuo oli vähällä tappaa minut. Ajatus ei kulkenut oikein selkeästi. Miksi, miksi tuo ajoi päin punaisia? Turhauttavaa, miten jotkut eivät viitsi yhtään katsoa, oikeasti. Jos se (kuka sitten olikin) ei tosiaan nähnyt minua ylittämässä tietä omilla vihreilläni, niin kuinka saattaisi huomata vihreän valon turvallisuuteen sokeasti luottavan eppuluokkalaisen matkalla kouluun tai sieltä pois? Selvisin tämän kerran pelkällä säikähdyksellä, mutta eihän silti ajella päin punaisia, kiitos.
 
Kaupungilta mukaan tarttui psykologian kirja, jota tarviin ensimmäistä kertaa vasta perjantaina (mutta musta on kiva hankkia kaikki hieman etukäteen ja usein hankin vieläkin aiemmin, että ehdin halutessani tutustua sisältöön). En oo enää huolehtinut niin paljon noista kirjojen hinnoista, kiitos opintotilin ja maailman parhaan äidin. (En voisi pyytää tai saada enempää apua kuin tämä, enkä osaa kiittää kaikesta tarpeeksi, mutta kiitos, kiitos silti.) Ruotsinkirjaakin katselin tänään mietteliäänä, mutta päätin jättää sen hyllyyn, toistaiseksi. Vaikka olisi ihana hankkia kaikki kirjat kerralla, niin könttä summia on ahdistava alkaa maksamaan (vaikken minä niihin itse laita pennin hyörylää)
 
28.pvä olisi siis isän häät, mutta mä en edelleenkä tiedä menenkö sinne tai saatika mistä saan kyydin (sen miehen kyrvän on pitänyt soittaa mulle nyt heinäkuusta lähtien ja pikkuhiljaa alkais olla suht kiire tämän asian kanssa, jäätykö kun pikkutyttösi kasvaa, mitä häh?!). En haluis mennä sinne, kun Made ei ollut oikein hyväksytty vieras. Tekis mieli laittaa sille kirje aiheesta, kirjoittaa vaikkapa ihan asiallisesti että joko molemmat tai ei kumpikaan, ja hyvää jatkoa. Olkoon toistaiseksi, ei riitä energia vihaamaan toista biologista vanhempaani, ei todellakaan, minulla on kyllä parempaakin tekemistä.
 
Kissanpentukuume senkun kasvaa, mutta upeaa on se että asia on edistynytkin. Perjantaina (jos minulla tosiaan voi olla näin hyvä tuuri) kisu työnimellä "Minea" (juu, nimesin kissan jo ennen kuin olin sitä nähnyt tai tiennyt alkuperästä mitään) saapuu luokseni 120km päästä. Nimiehdotuksia otetaan vastaan. (Tällä hetkellä listassa Minea ja Misla).
 
Huippiksen mukaan nimetty talvikkomme nukkui ikiuneen tänään. Jirppu on hajalla, eikä mullakaan mitenkään erityisen hienot fiilikset tästä asiasta ole.Muutama yksittäinen kyynel valuu poskia pitkin kohti leukaa. Oon silti hirmuisen kiitollinen, että saimme olla tämän maailman ihanimman hamsterin perhe ja omistajat edes tämän pienen hetken, jonka sen kokoinen eläin suurin piirtein elää. Nanna, opetit mulle asioita joita on turha edes yrittää sanoin selittää.Tässä viesti, jonka kirjoitin pikkusiskolleni fb:ssa:" ♥ Jonna-kulta, Nanna pääsi eläinten taivaaseen ja sillä on tosi paljon parempi olla ja se kattelee sua aina sielt auringonkukansiementen keskeltä. Musta me saadaaan olla kiitollisia ett tunnettiin niiinkin ihana pieni otus kuin Nanna oli. (Rest in peace, pieni valkoinen huippumallimme.)"
 
Ja mitä masukkiin tuleen, niin suunnitelma on jäissä. Toistaiseksi, suhteen vakavuuden selvittely ja julkistamiskelpoisuusmietiskely parhaillaan meneillään. Toivon niin, että nää asiat selviäisi pian. Rakastan sitä miestä, enkä vois tehdä mitään niin julmaa sille...